Ekat hepat Semppu&Vikke myytiin, kun aloitin lukion. Ajattelin, että en enää jaksa kotona hevosia hoitaa, vaan hankin kunnon estehevosen ja vien sen täysihoitoon. No hepat myytiin ja xx-tamma Nova Arctica hankittiin. Nova oli alusta asti enempi ja vähempi rikki, sillä oli tosi huonot kaviot, ne olisi pitänyt saada parempaan asentoon, mutta eiväthän ne kasvaneet ollenkaan ja aina jos niitä vuoli yhtään, niin verta rupesi valumaan. Nova myös laihtui täysihoidossa ja annoin sen lopulta muualle ylläpitoon kuntoutukseen. Sitten siskoille päätettiin hankkia poni ja kun emme olleet tyytyväisiä senkään kohteluun täysihoidossa, niin sitten hevoset tulikin takaisin kotipihaan. Jossain vaiheessa poni jäi lähinnä vain toisen kaksosista käyttöön, kun eivät oikein osanneet mitään jakaa…
Jaroa hankittaessa isi käski tehdä listan plussista ja miinuksista ponin kohdalla ennen ostoa, nuori ikä (poni oli juuri täyttänyt 4v, sisko oli 12v) taisi ainakin olla miinus listalla, plussia löytyi tietysti jo heti koeratsastuksen jälkeen kasapäin. Täysihoitotallin pitäjät arvelivat myös, että me niin tulemme pilaamaan 4v ponimme. Päätimme toisin. Teimme kaikkemme kouluttaaksemme ponin niin hyvin kuin mahdollista. Periaate oli, että jos ei onnistu yhdellä tapaa, niin kokeillaan toisella tapaa, mutta ikinä ei ponia syytetä / rankaista. Koska poni kääntyi vasta 4-vuotiaaksi tullessa, niin en antanut siskon sillä ratsastaa kun vain joka toinen pvä. Joka toinen päivä piti tehdä jotain muuta maastakäsin; metsäretkiä, agilityratoja, pyöröaitauskoulutusta. Kari Vepsä asui naapurissamme ja jos meillä oli heppojen kanssa jotain ongelmaa, niin veimme ne Vepsälle oppiin. Vepsäkin tuolloin vasta harjoitteli ja auttoi ilmaiseksi naapureita. Tuolloin luin myös Monty Robertsin kirjat, niin ja ponin perusratsastus tapahtui Kyran kirja toisessa kädessä.
Join up pyöröaitauksessa ei mennyt ihan niinkuin kirjassa. Kun päästin ponin pellolle sähkölangoista tehtyyn pyöröön ja rupesin ajamaan eteenpäin sitä, niin se hyppäsi pystyyn ja tuli etusilla huitoen päälle ja teki sen niin monta kertaa, kunnes silmät kiinni vaan jäin seisomaan paikoilleni ja pyöritin narua, enkä väistänyt alta… Niin sitten tapahtui se join up ja siitä lähtien poni seurasi meitä hyvin. Pyöröaitaus tosin toimi enää pari kertaa, kunnes Jaro keksi, että voi sotkeutua aitauksen naruihin ja sitten meidän pitää selvittää se sotku ja yrittää saada se irti niistä naruista… No mutta poni seurasi meitä kuin laumaansa, ja jos se jäi jälkeen ottamaan evästä, niin hetken päästä se jo juoksi meidät kiinni. Se vihasi kaveri hevostaan Novaa, tuli aina kutsusta luokse tarhasta ja lähti iloisena tutkimaan, mitä ohjelmaa meillä sille oli tarjota. Yksin se ei ainakaan ekana vuotenaan jäänyt ei karsinaan, eikä tarhaan, se oli kova poika karkaamaan. Rakensimme koivun rungoista kolmeen kerrokseen aitaa, niin Jaro jotenkin pujotteli sitte niiden välistä ulos, ihan vaan tutkiakseen, mitä aidan ulkopuolella on. Rakensimme sille lopulta häkin 2×4 lankuista, jotta se pysyy jossain sillä aikaa kun Novaa ratsastetaan, lopulta se kyllä oppi odottamaan. Laitumelta kun sitä meni hakemaan, niin se karkasi äkkiä takaisin sinne aitauksen sisälle, jotta on oikealla puolella, kun tulemme hakemaan ja voi taas iloisesti kävellä vastaan…
Jaro pomotti kaikkia hevosia, mutta Nova väisti niin pitkin hampain, että se ärsytti Jaroa. Ainut hevonen, jota Jaro kunnioitti oli naapurin issikkatamma Salka-Valka, joka sai kaikki hevoset ihan polvilleen. Se ei juuri ikinä luimistanut edes korvaansa ja kaikki oli heti ihan että: ”- kyllä äiti”! Näin kerran sen taktiikan, se antoi syödä samasta kasasta kaikkien itsensä kanssa heinää ja sitten se vaan rauhassa nojasi päätään toisen hevosen takamukseen. Ja toinen hevonen koki sen hieman häiritsevänä ja siirtyi muutaman askeleen. Ja Salka siirtyi perässä ja aloitti taas nojaamisen, kunnes toinen taas siirtyi. Siis paine ja paineen poisto – uskomattoman ystävällisesti se siirteli ja liikutteli muiden jalkoja ja oli niille turvallinen ja lempeä äitihahmo.
Kun Jarolle oli aika opettaa väistöt, niin lähdin sen kanssa maastoon ja yritin selästä samaa painallusta kylkeen, joka jo maastakäsin oli opetettu. No kai sitten jotenkin jäin myös samalla ohjaan kiinni ja poni pomppasi capriole-hypyn. Kiva, olin sitte opettanut sen sekoamaan väistö avuista… Mutta temppunahan se oli aika hieno ja päätin, että koska hevosta ei koskaan saa samalla pidättää kun antaa pohjetta, ja jos niin teen, niin se varmasti hyppää uudelleen… ja niin se toki tekikin ja temppu oli opetettu. Useamman vuoden sen jälkeen jäi kiinni jos yritti vetää ja puristaa samaan aikaan… Itseasiassa kukaan muu kuin minä, siskot ja tuleva lomittajamme ei pystynyt sillä ratsastamaan, muilla se vain pomppi. Jossain vaiheessa sisko kyllästyi ja kitki tempun pois, tai sen sai tehdä vain jos leipäpussi rapisi. No joo, siitä seurasi, että kun leipäpussi rupesi rapisemaan, niin johan rupesi poni pomppimaan…
Taluttaakaan Jaroa ei oikein voinut muut kuin edellä mainitut, meitä se seurasi kuin hai laivaa, muilta karkasi. Siihen aikaan teininä hengasin kavereiden kanssa ulkona ja mulla oli usein Jaro mukana. Se oli mukana niin kiipeilemässä kaltseilla kuin myös oman kylän festareilla, ajattelin ,että tulevan kisaponin on kaikkeen totuttava!
Kerran kisapaikalla tuli kuulutus, että “musta poni on tulossa ulos trailerista”, me vaan mietittiin, että Jarohan on ihan kiinni sidottuna siellä omassa traikussa, että ei kai se mihinkään ole karkaamassa. No viidennellä kuulutuksella kuitenkin päätimme mennä katsomaan, ettei se vaan ole meidän poni ja olihan se. Jaro oli tullut riimusta ulos, kääntynyt ympäri trailerissa ja nyt se oli tulossa ulos etujalat edellä traikun luukusta, se siis roikkui puoliksi ulkona sieltä… Jotenkin se saatiin siitä pois ja isot miehet kantoi sen takas sinne traikkuun, kun ei se muutoin olisi sinne enää mennyt. Samoissa kisoissa se myös hyppäsi verkassa okserin sekaan, eikä hypännyt sen jälkeen enää mitään, tai suostunut edes puomin yli kävelemään. Kotona sitten leipäpalojen perässä houkuttelimme sitä puomeista yli. Esteura aloitettiin kertaalleen ihan alusta siis.
Viimeiset vuodet pikkusisko treenasi vain esteitä sillä, vaikka isosiskon (siis mun) tavoitteena ponille oli ollut Suomen mestaruus joka lajissa, niin kulta tuli vain rataesteiltä. Ja myöhemmin uuden omistajan kanssa sieltä kentästä. Yritin vielä eläkkeelle ostaa ponia takas, että oltais se koulu mestaruuskin sille vielä haettu, hyvin se pärjäsi helpoissa koululuokissa nuorena ainakin. Mutta Jaro oli sulattanut myös uusien omistajien sydämet, eikä ollut kaupan, vaan halusivat hoitaa itse ja tarjota sille mukavat eläkepäivät.
Kuvia Jarosta sukupostissa:
http://www.sukuposti.net/hevoset/j-n–jaromic/52503