Hevostalliverkossa sivuston perustaja ja tallinpitäjänä nyt 12v elämäänsä kahlannut hevosyrittäjä muistelee tässä blogissa historian havinoita, varsinkin niitä unohtumattomia onnistumisen ja epäonnistumisen kokemuksia. Rivien välissä saattaa vilahdella myös joitain vinkkejä tai ainakin vertaistukea hevosten kanssa puuhaaville, sekä tallien ja ratsastuskoulujen pitäjille. Luvuissa “ratsastustunnilla” on ratsastuksen opettajan vinkkejä istuntaan, apujen käyttöön ja ratsastuksen perusteisiin. Blogi sisältää myös unohtumattomien hevospersoonien esittelyjä (toki ne pahimmat ja parhaimmat hetket ovat varmasti olleet niitä mieleen painuvimpia) ja paljon muuta huumorilla höystettyä – tervetuloa mukaan!
- Mistä kaikki alkoi siis…
Mitä oppii, kun elää ratsastuskoulun arkea yli 14 vuoden ajan? Ja kun jo ennen sitä yht.30 vuotta elämästä kaikki päivät varhaisista aamuista myöhäisiin iltoihin ja öihin on täyttynyt HEVOSISTA. Siis hevosten kanssa kyllä sattuu ja tapahtuu, en edes tiedä, mistä aloittaisin. Olen täynnä kiitollisuutta kaikkia niitä kokemuksia kohtaan, joita hevoset ovat tuoneet elämääni ja ympärilläni olevien ihmisten elämään. Ne oivallukset, tunteet, se työmäärä, mikä kaiken eteen on tehty on lähes mahdotonta sanoin kuvailla, mutta lähden nyt rohkeastin yrittämään!
Yrittäminen onkin ollut minulle aina ainut uravaihtoehto, mistä olen ollut kiinnostunut. Olen aina sanonut jos minulta on kysytty, mitä minusta tulee isona, niin yrittäjä, en tiennyt millainen yrittäjä, mutta lähinnä hevostilasta ja ratsastusleirien vetämisestä olen aina haaveillut. En vain tiennyt tietä, miten peruskoulusta pääsee hevostilalliseksi. Tiesin vain, että hevoset haluan kotipihaan, niin kuin ne vanhempieni luonakin olivat. Peruskoulun jälkeen kävin lukion, kun en tiennyt, mitä muutakaan olisin voinut tehdä ja sainpa jäädä lähelle kotia (eli hevosia), en tykännyt matkustaa minnekään, tärkeintä oli ratsastaminen ja alusta asti olen myös opettanut ensin siskojani ja myöhemmin heidän kavereitaan ratsastamaan. 11-vuotiaana olin melko julma ratsastuksenopettaja (jostain se on lähdettävä liikkeelle), päätin opettaa 6v kaksos pikkusiskoni ratsastamaan ja pidin heille kovaa kuria. Poni (hoitoponini Wilma, pieni 89cm korkea shettistamma), piti siskojen saada varustettua yksin ilman apua ja 30min oli aikaa ja jos meni sekunninkin yli, niin ei sitten päässyt sillä kertaa ratsastamaan. Ja sitten kun pääsivät selkään asti, niin heidän piti heti osata sielläkin kaikki, muu ei kelvannut, siskot itkivät ja ratsastivat, tippuivat ja nousivat taas uudelleen ratsaille, laukkakin piti heti ensimmäisestä ratsastuksesta asti sujua. Ja siskoille myös jäi kova kipinä oppia lisää, tämä kipinä vei molemmat kilpailemaan kansallisia rataesteitä 130-145cm tasolle, saavutuksina mm. pikkuponien este SM-kulta ja estejoukkue SM-kulta.
Elokuussa kun täytin 14-vuotta, olin viimein saanut ylipuhuttua vanhempani siihen ,että saan oman ponin. Kunhan hoidan ja maksan kaiken itse. Ostin ekan ponini 19v welsh-arabin Sempun siihen astisilla säästöilläni (ja lopuilla säästöilläni tilasin sille kuorman heinää talveksi), aloin vetämään ratsastustunteja ponilla (siskoni saivat ratsastaa ponilla, jos siivosivat sen karsinan 5 kertaa). Tunteja oli pakko pitää, jotta sain tienattua rahaa ponin ylläpitoon, puruja hain pulkalla koulun veisto luokasta kuivikkeeksi karsinaan… Onneksi vanhempani sallivat, että poni ja seuraavana keväänä ylläpitoon saatu ylikorkea shettis “Pihvi”, sekä vielä samana kesänä saamani ensimmäinen oma hevoseni Vikke (¾ arabi) saivat vallata autotallimme asumuksekseen ja omakotitalon tontti täyttyi hevosaitauksista. Nyt kaikille siskoksille riitti ratsastatettavia. Isi auttoi rakentamaan kaiken, haki heiniä ja kuljetti meitä kilpailuihin. Kolmen hevosen voimin pyörikin sitte jo ensimmäinen leirikesä, mainostin leirejä kaupan seinällä ja vanhempieni ollessa töissä kokkasin sitte leiriläisille ruokaa ja vedin ratsastustunteja ja muuta ohjelmaa!
Kuinka monta tarinaa hevosten kanssa jo ennen näitä aikoja onkaan muistissa, kuinka paljon tarinoita noista ajoista tähän päivään asti kuuluukaan… Kuinka hevostyttö päätyi kuin päätyikin hevostilalliseksi, sai hevoset kotipihaansa ja leirit todenteolla pyörimään? Ja miksi 12 vuoden jälkeen tallinpitäjä onkin päättänyt, että joku muu saa nyt ottaa vastuulleen sen leirikesän… Ja mitä kaikkea hevosilta voikaan oppia. Näistä teemoista jatkan seuraavissa blogiteksteissäni!
Kuvassa eka ponini Semlon:
